Viime kerralla kävimme metsässä. Matkaa tarkemmin seuranneet saattoivat huomata erään puun kohdalla uuden nimen: Kristiina. Paikkoja Matkalla minuksi -projektiin oli alunperin varattu kahdeksalle matkailijalle. Tässä kohtaa taivalta tilaa on vielä yhdelle ja muutaman sattuman kautta mukaamme lähtee Kristiina. Hänen tarinansa alkaa näin:
"Kuka minä olen? On ihmeellistä kuinka paljon itsestään liittää omaan nimeensä samalla olettaen, että sen kerrottaessa se ilmenee yhä täydentävästi myös muille? Kuka siis olen? Olen herkkä, rakastava ja iloinen sielu kokemassa kehollisuutta, fyysisyyttä. Näen maailman eri aspektit ja myös eri ulottuvuudet, jotka eivät vielä kaikille esiinny niin selvästi tai niitä pidetään satuina tai ehkä jopa pelottavinakin asiona, kuitenkin kun ymmärtää että olemme henki tässä fyysisessä kehossa pystyy ymmärtämään että juuri tuo on katoamaton osa meitä. Samalla olemme tähtipölyä, niinkuin on myös tuoli ja pöytä edessäni. Olen siis myös ne, ja olen siis myös sinä ja sinä olet myös minä.
Kuitenkin moni eksyy matkallaan ja unohtaa paljon tai hukkaa itseään "kovassa" maailmassa, tai ehkä tämä vain tehdään jotta ei vaikutettaisi heikolle tai hölmölle.
Itsekin eksyin matkallani ja jo pitkään olen yrittänyt päästä takaisin siihen mitä olin ja tunsin lapsena. Elämässä kuitenkin ryvettyy, ja eksyminen tapahtui pitkälti siitä, että lapsuuteni oli ulkokullattua, kuitenkin koin paljon yksinäisyyttä, turvattomuutta, jännittyneisyyttä, riitoja. Vanhempani olivat yrittäjiä, ja minä ja tarpeeni tulivat vasta firman jälkeen, tai ajan puute korvattiin tavaroilla. Aloin myös toimia ilmapuntarina kun vanhempani riitelivät rajusti, näin ja koin fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Koin myös koulukiusaamista, mistä en pystynyt kertomaan kenellekään häpeän takia ja sen että vanhemmillani oli niin paljon omiakin ongelmia että en halunnut heitä omilla ongelmillani ja huolillani enempää kuormittaa. Olen myös vanhempieni ainut lapsi, joten myös sen puolesta koin paljon yksinäisyyttä ja sitä että minulla ei ollut ketään jonka kanssa prosessoida asioita mitä perheessäni tapahtui. Asiat kävivät jossain vaiheessa jopa niin raskaiksi, että koin etten yksinkertaisesti jaksa enää - yhtenä päivänä kun tulin koulusta kotiin, olin taas kokenut "ignooraamisen" sen että taaskaan en merkinnyt mitään. Olin niin täynnä tyhjää, että menin isäni viinakaapille otin sieltä Renault pullon ja keittiön vetokaapista Diapam levyn ja Vettelin ne naamaani. Jossain vaiheessa aloin kuitenkin katua - halusinkin elää! Muistan että yritin soittaa kavereita läpi, sen jälkeen muistan kun selitän jotain vanhemmilleni. TV on päällä taustalla ja makaan valkoisessa huoneessa sairaalassa. Lääkärin mukaan olin onnekas, että minulle ei käynyt pahemmin. Isäni mielestä tekoni oli "vain" avunhuuto. Meidät määrättiin perheterapiaan, jossa kuitenkin käytiin vain hetki - mielestäni siitä ei ollut mitään hyötyä. Eikä isänikään reagoinut tuohon avunhuutooni, eikä liioin kukaan muukaan. Kompuroin ylös pikkuhiljaa, tukeudun henkimaailmaan jolta jo olin pyytänyt apua että saisin vielä sittenkin elää, ja etten enää tekisi tällaista. Silti huomaan kuinka olen itseäni kaltoin kohdellut, ollut liian ankara ja anteeksiantamaton. Tie itseni rakastamiseen on ollut pitkä ja se jatkuu yhä.
Isäni lapsuus oli raju eikä hän ollut käsitellyt sitä vaan jatkoi oppimaansa. Itselleni käänteentekevä hetki oli n. 15-16 vuotiaana mummolassa. Muistan vieläkin tuon hetken keittiössä mummun ja äidin kanssa. En muista mistä he keskustelivat, mutta jotain oli taas kotona tapahtunut. Muistan että istuin mustassa vanhassa kiikkustuolissa, jonka käsinojat olivat kuluneet. Äitini oli oikealla edessä ja mummuni suoraa edessäni ja nojasi tiskipöytään. Tuolloin päätin "tämä paska loppuu tähän, tämä paska loppuu minuun enkä enää siirrä sitä eteenpäin, vaan se loppuu tähän." Tämä päätös on myös pitänyt, vaikka se ei aina niin helppoa ole ollutkaan, sillä olen rypenyt ja kulkenut potkuni, yrittänyt päästä takaisin siihen iloon ja rakkauteen mitä olen, rakastaa itseäni, luottaa itseeni ja elämään.
Olen kokenut monet hyvin rankat ja kuormittavat, henkisesti ja fyysisesti väkivaltaiset ihmissuhteet, jotka myös ovat yrittäneet painaa minut tietynlaiseen muottiin ja eksyttää minut itsestäni. Eräässä suhteessa rankaisen itseäni niin, että aiheutin itselleni lopulta migreenin, johon jouduin alkaa syömään estolääkitystä jo 18-vuotiaana sillä kohtaukset olivat niin rajuja. Migreeni seuraa minua edelleen, mutta ajattelen myös että mielemme on hyvin voimakas. Se voi satuttaa, mutta myös parantaa. Rakkaus, hyväksyntä ja anteeksianto ovat hyvin voimakkaita ja parantavia.
Lähdin ulkomaille, ehkä osittain myös pakoon kotiasioita ja jatkuvaa huolta mitä koin vanhemmistani ja heidän suhteestaan, kuitenkaan menneisyyttään eikä mitään voi paeta. Osallistuin eräällä joogakoululla, jossa kävin, niin sanottuun "perhedraamaan", jossa näin mitä tuleman piti. Näin kuinka tulisin pelkäämään näin myös kuinka minua tultaisiin tukemaan vaikka vielä tuolloin en tiennyt kuka tämä naishenkilö tulisi olemaan. Sitten en enää nukkunutkaan moneen vuorokauteen, ja mieleni sairastui. Koen kuitenkin, että se on ollut suuri osatekijä heräämisprosessisani. Tässä en tarkoita mitään uskonnollista vaan henkistä prosessia. Ja samalla myös alitajunnastani nousi hyvin tärkeitä asioita käsiteltäviksi, ja sain myös tietoa joka paljastui myöhemmin kahlatessani läpi henkisten kirjojen sekä omien oivallusten.
Jouduin palaamaan takaisin Suomeen - takaisin vanhempieni luokse, josta myös olen hyvin kiitollinen. Nuo vuodet ovat myös ottaneet itsetuntoni päälle, vaikka samalla kun katson taakse näen kuinka valtavasti olen edennyt. Ehkä matkaankin sisäistä Himalajaa kohden, ilman laaksoon palaamista. Samalla olen kiitollinen noista vuosista vanhempieni kanssa.Muistan keskustelun keittiössä isäni kanssa, hän oli huolissaan siitä kuinka minun käy kun häntä ei enää ole, muistan hymyilleeni ettei minulla ole hätää. Olin nimittäin löytänyt ihmisen jota olin koko elämäni etsinyt. Tämä ihminen oli juuri se tukija jonka olin vuosia sitten "perhedraamaassa" nähnyt. Sama ihminen joka oli samalla hetkellä juuri ennen "perhedraamaan" osallistumistani ajatellut : "Olen niin onnellinen, että kunpa voisin nähdä itseni ulkopuolelta kuinka onnellinen olen". Tämä ajatus sysäsi liikkeelle minut kuin vuoristoratavaiheessa, joka lopulta johdatti meidät yhteen. Vaikka olimme jo nähneet toisemme vuosia vuosia sitten Tammerfestissä, eikä tämäkään kohtaaminen ollut ensimmäisemme. Kuitenkin kriisi siitäkin syntyi, sillä hän on myös nainen, asiassa oli sulattelemista niin minulle kuin muillekin - etenkin äidilleni asia oli vaikea."
